Minulla ei ole aavistustakaan, mistä kirjoittaisin. Tiedän kuitenkin, että hyvä olisi purkaa kaikki sisällä sotiva aines. Sitä tosiaan on. Itkeskelen usein ja paljon. Tiedän sen johtuvan syksystä. Syksy näin sinällään ei masenna minua, mutta yleensä niin vain pääsee käymään.... vaikkei olisi mitään järjellä selitettävää syytä. No, harvoin järjellä voi selittää mitään. Ainakaan omassa päässäni olevia asioita.

Torstaina saimme takaisin Saksan sanikset. Seiska puol, vaikka luin, luin järjettömösti. En ymmärrä. Aina kun luen, pääni menee vielä sekaisemmaksi? Tein kokeen varmana siitä, että "JES" tällä kertaa tämä onnistui hyin. Vähintään ysi on tultava! Mutta kun ei, niin ei. Seuraavalla kerralla sitten? Saamme tällä viikolla Ruotsinkin sanikset. En varmasti saa edes seiskaa. Luin yhden illan ja sillä uhrausten määrällä yllän korkeintaan vitoseen. Tekisi mieli repiä oma pää irti. Jaa, ennen sitä vaihdan musiikkia. Tämän Manán musiikki riipii aivot riekaleiksi... olen tulossa omituiseksi. Yllätysyllätys.

Ranskalaista musiikkia vanhalla äänitystavalla. Edith Piaf.

Niin. Tämä ihastuttava saksanope. Voisin nyt esimerkkinä mainita viimeviikon tunnista. Läksyksi oli tullut opetella kappaleen sanat. Selvä, en ollut opetellu, sillä oli miljoona muutakin asiaa. Oikeastikin. No, muut ennen minua suoriutuivat kunnioitettavasti tehtävästään. Sitten minun vuoroni, en osaa mitään. En niitä kolmea sanaa, jotka minulta kysytään. Laiskanläksyä... kiva. Sitten Karoliina. Hyvä oppilas. Hän saa apuja niin paljon, että jopa minä olisin arvannut kysyttävän sananan niiden avulla. Ja mitä minä sain? En yhtään mitään apuja. En tarkoita sitä, että minuakin olisi täytynyt auttaa, vaan että oikeudenmukaisuus pelaisi. Ei ole kiva, että minua syrjitään siksi, etten ole ysin tai kympin oppilas. Kasi sentään minullakin.

En tosiaan tiedä mitä teen tämän koulun kanssa. Tuntuu, ettei minusta ole mihinkään. Tai ei. Huijaisin itseäni, mikäli väittäisin moista. Tiedän, että minusta on paljoonkin asioita. En ole missään nimessä laiska, jos asia kiinnostaa minua. Tai en itseasiassa ole laiska, vaikkei tehtävä juttu minua juurikaan kiinnostaisikaan, vaan teen voitavani, mikäli teen jonkun muun sillä iloiseksi. Sellainen minä olen. Tiedän myös sen, että kyllä tekemisiäni tiettyjen ihmisten seurassa arvostetaankin. Tiedän omaavani mielipiteet lähes kaikessa. Olen loistava väittelijä ja puhuja, mikäli minulle annetaan mahdollisuus. Liian sisäänpäinveteytynyt vain. Siitä kaikki varmaan onkin lähtöisin.

Kun olin pieni, mummo ja ukki olivat huolissaan sisäänpäinkääntyvydestäni. En itse ole kokenut olevani tuommoinen ennen viimevuosia. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu haastavalta. Jos olet kavereiden kanssa kahden, se painostaa.. jos joudun tekemisiin täysin tuntemattoman ihmisen kanssa, hermostuttaa. Jos keskustelen poikien kanssa, tulee pakokauhuinen olo. Liioittelen tietysti, mutta tältä minusta tuntuu. Tietysti tulen ihmisten kanssa toimeen. Osaan työskennellä ryhmissä ja puhua jos on tarvis. Minun on vain vaikea lähestyä muita.. ja muiden aivan varmasti minua. On paljon tietysti poikkeuksia ja olen erittäin kiitollinen niille. Todella. Kiitos teille ihanat ihmiset.

Olen myös aika epävarma, vaikka muut tuntevat minut mielipiteistäni ja suuresta itseluottamuudestani. Varmasti olenkin sitä ulospäin. Kotona märehdin milloin mitäkin tyhmää asiaa. Esimerkiksi sitä, että perjantaina menin aina aivan lukkoon, kun luokkani poika tuli juttelemaan. Ryhmätyö. Pelkäänkin tiistaista aulavahtivuoroamme. Toivon erittäin paljon, että se kolmas poika tulisi.. ettei kukaan tulisi kipeeksi. Minusta tuntuu että tuolla on jokin tarkoitus. Ei juuri meille muuten se poika olisi tullut kolmanneksi. Jokin ylempi voima vain yrittää suojella minua puhumattomuudeltani. Tulen nimittäin paljo paremmin toimeen kolmestaan, kuin kahdestaan.. kuten varmaan on käynyt ilmi.

Adiós.

Jaajaa... Torstai. Eka päivä tällä viikolla, kun olen vain... ihan yksikseni huoneeseeni hautautuneena. Kuuntelen Pikku G:tä.. tai vaan sitä Romeo ja Julia -biisiä. Hyvin miellyttävää. Aina kun tekee mili kirjoittaa, tulee kuunneltua aivan järjetöntä musiikkia. Viimeksi poikabändejä kaiketi... Syynä tietysti voi olla vain hetkellinen mielenhäiriö tai jotakin vastaavaa.. tai sitten se, että kaipaan älyttömästi sitä valkoisella ratsullaan saapuvaa prinssiä. Hhah.

Justiinsa. Lupasin itselleni tuossa ennen koulujen alkua lisääväni tuntiaktiivisuuttani huimasti. Ja kuinkas onkaan päässyt käymään? Olen viitannut varmaan tällä viikolla viisi kertaa.. korkeintaan. En ole ujo. En vain höpöttele puolituttujen keskuudessa aivan sitä, mitä milloinkin tulee mieleen.. Onneksi. Saisivat migreenin jos puhuisin samalla tavalla, kun parhaiden kavereideni kanssa. Sinänsä ikävää, sillä kukaan näistä ihanista ihmisistä ei kidutu samassa oppilaitoksessa kanssani. Siksipä nämä kaverit, joiden kanssa suurimmaksi osaksi koulussa olen, luulevat minun olevan vakava ihminen.. ehkäpä hieman negatiivisessa suhteessa. Puhun aivan tarpeeksi, mutten kamalasti turhaa ja harvoin nauran niin paljon, että olisin tikahtua siihen. Koulussa olen oikeastaan hyvin hiljainen tapaus. Siltä kannalta. Väsyttää yleensä, päätä särkee yms. Ei kiva. Saavat väärän kuvan. Tuntuu siltä, etteivät pojatkaan "uskalla" ottaa kontaktia minuun... olen varakkaasta perheestä, minulla on mielipiteet, en näytä samalta mitä suurinosa muusta koulusta.. en ole saman kokoinenkaan. Olen liian omituinen tämän kaupungin teinipiireihin. Joskus se ärsyttää... muttei yleensä. En sopeudu tänne aivan täysillä. Aina hyvässäkin seurassa olo tuntuu hieman ulkopuoliselta. Kaikki muut tietävät jotain, minä en. En tiedä mistä sekin johtuu.. iästä? En usko. Siitä asti kun tänne Helsingistä muutin, tilanne on ollut samanlainen. Tyhmää.

Nyt austarialaista nyyhkis musiikkia.. Jessus. Olenko rakastunut? Olemattomaan kenties? Päässäni muovautuu kokoajan mielikuva unelmakundista. Aina kun muut höpöttävät omia ongelmiaan koulussa, aivoni jauhavat poikaa.. unelmien poikaa. Tunnen hirvittävästi upeita ihmisiä.. pojan piirteet, luonne, ulkonäkö.. kaikki muodostuu heistä ja oletuksia näistä ihmisistä. Poika on ikäänkuin palapeli. Rakennettu jo tunnetuista ihmisistä. En ole unohtanut negatiivisia puolia, sillä en harrasta moista yksipuolista ajattelua.. Nyt sitten mietinkin, etten ikinä löydä Sitä Oikeaa. Liian kovat tavoitteet..

Oikeastaan en usko tuohon edelliseen.. höpinään unelmapojasta. Tiedän, etten tosissani usko moiseen. Jos joku kaksilahkeinen on tulossa joskus elämääni, niin tulkoon. Ei minulla oli mitään sitä vastaan. Mutta ei tuota sekään ongelmaa, ettei semmoista koskaan ilmaantuisikaan. Jos ei tule, niin en pakota.. tai menetä yöuniani sen takia.

En kylläkään usko, että jaksaisin joskus täyspäiväisesti miestä kattoni alla. Hahh, siis ylipäätään ketään. En jaksa suurintaosaa kavereistanikaan päivää putkeen, niin miten sitten miestä, jonka olen tapanut vanhemmalla iällä? Olen äitini tavoin täysin tapoiohini kangistunut tyttö. Sille ei voi mitään. Alkaa suunnattomasti ärsyttää, jos pöydillä on muruja tai jos vessapaperirulla on väärin päin.. sängyn on oltava pedattuna JUURI sillä oikealla tavalla. Asiaahan luonnollisesti hankaloittaa se, että mahdollisesti myös pojalla on omat kuvionsa ja omituisuutensa.... pööhh, ikävää. Olisihan semmoinen ruippana tossun alla kyyhöttäjhä tietysti vahtoehto, mutta en kyllä kestäisi. En kaipaa palvelijaa, vaan rakkautta.. jonka tarkoituksena olisi tehdä arjesta mukavampaa ja saada naamalle se ihana hehku. Ja tuntea se, että on löytänyt ihmisen, jota oikeasti rakastaa.. jonka kanssa voisi joskus luoda yhtä ihanan kodin, joka minulla on olla. Tehdä lapsia yms. En usko pystyväni siihen..

Taino.. taisi tässäkin tulla taas pieni vale. En TODELLA sisimmässäni tunne näin. Tiedän, että ehkä se joku joskus löytyykin jostain. Tämä vain on taas näitä asioita, joita pitää miettiä... mukamas selventää itselleen. Mutta oikeasti asiat vain mutkistuvat, kun niitä tahkoo päässään tunnnista toiseen. Ei tosiaan pidä ajatella liikaa. Jaa.

Tapoihini ei kuulu korjailla jo kirjoitettua teksiä. Eli virheitä todella on, enkä takaa tekstin sujuvuutta. Mutta kaikesta viis, teen tätäkin järjetöntä hommaa vain siksi, että jokin omassa päässäni selkeytyisi hieman. Voisi purkaa kakkoja juttuja johonkin muualle, kun haudata niitä vain toiseen aivosolukkoon ja niin edelleen. Noidankehähän siitä muodostuu lopulta. Pointtini oli siis se, että teksti todella on mutkikasta aivan kuten ajattelunikin.. tyhmää myös, sillä kirjoitan kokoajan ja sitä mitä päähän sattuu pälkähtämään juuri sillä hetkellä. Tosin tämä tekstikin on hieman selvempää, kun pääni sisäinen elämä. Tässä hommassa kun täytyy hieman hidastaa... ajatuksia siis. Kun samalla täytyy kirjoittaa. Nojoo. Heihei!

Olá! Kuuntelen nyt erästä poikabändiä vuosien takaa... miellyttävää. Toisinaan iskee tämmöisiä omituisia hetkiä, jolloin haluaa tyydyttää menneisyyden kaipuuta erinäisillä omituistakin omituisemmilla asioilla. Yleensä en todellakaan kuuntele poikabändipoppia. Latinon rytmit pikemminkin vievät mukanaan. Heviä en hevillä kuuntele.. Joo hahhah.

Piirtelin tuossa äsken aivan omaksi huvikseni. Rentoutuakseni ehkäpä. Nämä koulun ensimmäiset päivät ovat ottaneet kohtalaisen hyvin mielenterveyden päälle. Tätä sitten vuosi vielä. Sitten onkin tyhjyyttä... en todellakaan tiedä mistään mitään (se varmasti käy ilmi tästä kirjoituksesta). Yhteishaut muuttuvat tänä keväänä sähköisiksi. Ei ole aavistustakaan miten pitäisi toimia. Opoillakin muistaakseni tulee vasta lokakuussa tämä koulutus... että voisivat sitten valmistaa mietä tulevaa varten. En jaksa odottaa. Aijoin tässä heti syksyllä aloittaa niiden harrastuslomakkeiden täyttämisen.. mutta ei sitten.

Nyt soi Aventura. Leppoistaa. Itseasiassa helopttavaa, että poikabändipoppi meni pois. Huhh.

Olen aivan pihalla, kuten tiedätte. Kaverini koulussa tuntuvat olevan aivan toiselta planeetalta. En varmastikaan ole ainut tämän ikäinen, joka sitä valittelee... silti tuntuu uskomattomalta. Tiedän kyllä, etten oikein ikinä ole ollut heidän kanssaan aivan samalla aaltopituudella, mutta että näin menisi. Toki vietän heidän kanssaan välitunnit ja olen koulussa.. mutta he ovat kiinnostuneempia kaikesta pinnallisemmasta kanssani. Olen aina ollut hieman syvällisempi tapaus.. toisia se tuntuu lähinnä tylsyttävän. Kirjoitin mielipidetekstin äidinkielessä uskonnosta (olen siis ollut ateisti siitä lähtien kun ekalla luokalla kuulin koko Jeesuksesta ja kumppaneista), toiset kun kirjoittivat mopoista sun muusta. Opettaja tarkastettuaan sanoi minulle, että mites sinä aina noin painavista asioista kirjoittelet? Kysäisin sitten, että elukoistako pitäisi kirjoittaa kuten muutkin... - Vaikkapa, hän sanoi. Numerokin itseasiassa oli sen mukainen. Kokein sen jälkeen semmoista juttua, että kirjoitin tosiaan tarinan, joka käsitteli tyyliin "Jussi-Jänis"-aihetta. Se kelpasi. Kymppi tuli. Jeess. Se siitä. Onneksi nyt täksi vuodeksi kyseinen opettaja vaihtui. Jospa sitä sitten  nyt saisi kirjoittaa Pupu Tupunan sijaan vaikkapa Maija Meikäläisestä.

Wisin y Yandel - Noche De Sexo (Ihanaa!) Adiós.

Psykologia kiehtoo minua hyvin paljon. Haluaisin tietää ja tutkia ihmisen mieltä eri näkökannoilta. Sen lisäksi minua kiinnostaa historia ja taide. Olen menossa ensivuonna lukioon tai johonkin. Mielessäni on hahmottunut viimeisen viiden vuoden ajan kuva itsestäni Kallion lukiossa. Sain sen päähäni hyvin varhaisessa iässä ja nyt muhittuaan nämä vuodet päässäni, ajatus unelmastani tuntuu hyvinkin terävältä. Varmasti harrastuksieni ansiosta pääsisinkin kyseiseen opinahjoon, mutta ainoana häiritsevänä tekijänä tulee lukuaineidenkeskiarvo. Se kun ei ole mikään mainittava,. Viime matematiikankin kokeesta tuli puhdas vitonen. En omaa matemaattista ajattelukykyä ollenkaan tässä monimutkaisessa pääkopassani, liekö jäänyt valmistamossa kokonaan unholaan. Ilmaisutaidon lukiossa ei tarvitsisi täyttää kurssivaatimuksia niinkään lukuaineilla, vaan juuri näilla taiteeseen sun muuhun liittyvällä. Ja sitäpaitsi minun on ikävä Helsinkiä. Olen siellä syntynyt ja suurimman osan elämästäni asunutkin, mutta sitten muutin tänne pieneen kaupunkiin. Ikävä koostuu merenkaipuusta, harrastusmahdollisuuksien paljoudesta, kavereista ja yksinkertaisesti isomman kaupungin tunnusta. Useat täällä ihmettelevät kaipuutani isompaan kaupunkiin, täällähän on luontoa ja puitakin. En sitten tiedä miten tämä on.. toisaalta voisin asua myös Turussa. Tuntuu sekin enemmän kotikaupungilta, kun tämä nykyinen asuttamani kaupunki.

Kavereillani ei ole aavistustakaan tulevasiuudestaan. Itse olen taas olen tiennyt olevani tietyissä asioissa hyvä aina. Olen taiteellinen ihminen. Aina olen miettinyt ammatikseni graafikkoa tai jotakin sen kaltaista. Nyt muutaman vuoden sisällä mielenkiinoani on osaksi varastanut myös historia. Psykologiasta ja uskonnoista olen taas ollut kiinnostunut kuusi vuotiaasta lähtien. Opettajani sanoi vanhemmilleni, ettei minun ikäiseni voi tietää uskooko Jumalaan vai ei. Mutta itsepä olen tiennyt sen tosiaan tuosta kuusi vuotiaasta asti, silloin kun kukaan vielä minun lisäkseni ei moisia miettinyt. En uskonut silloin Jumalaan, enkä usko vieläkään. Syököön kiihkouskovainen opettajani päänsä. Kyllä pieni lapiskin osaa kantansa asiaan sanoa, vaikkakin on vahemmalla toki kokemusta asioista enemmän, joilla sitten sitä kantaansa tukea. Uskonnon suhteen asia ei kuitenkaan ole sama. Mielestäni pystyy kuka vain ilman "todisteitakin" sanomaan uskooko johonkin asiaan vai ei. Varsinkin, kun juttu on noinkin mahdoton todistaa suuntaan jos toiseen...

Peukut vain pystyyn, että tosiaan sinne Kallioon pääsen (: 

Joskus asiat tuntuvat olevan mitä mainioimmin. Kävin tänään päivemmällä lenkillä kaverini, koirani ja tämän koiran kanssa. Sain onnekseni tapella kakkapussia kannattavan akan kanssa. Ei siinä mitään, keräisin koirani kakat pois, jos se vääntäisi ne keskelle tietä tai edes piantareille. Kysyin rouvalta, että hänkö metsikössä kahlaa koiran kakkojen seassa. Rouva kerätköön itse häntä häiritsevät ulosteet. Seuraava rouvas henkilö sitten tulikin valittamaan koiran ulkoitutuksesta pururadalla. Muistan hänet talvesta. Silloin väitti hurttani pilanneen latua monelta sadalta metriltä. 

Iltapäivän tein äidinkielen esitelmää. Se vasta kruunasikin päiväni.

Illan tullessa lähdin noutamaan kioskilta jäätelöä. Ilokseni huomasin pakastealaaseen rantautuneen magnumin uutuuden, jossa oli tummaa suklaata. Suorastaan jumaloin tummaa suklaata. Tietenkin, kun poden laktoosi intoleranssia, voi päätellä kuinka vietin seuraavat tunnit. Jäätelö nyt vain sattuu olemaan intohimoni ja vältämätön rentoutus keino.

Kellon lähentyessä kahdeksaa, olin katsonut hieman Harry Potteria. Olen nähnyt kyseisen leffan monestikin, joten päätin lähteä saunaan. Tungin iholleni naamioita saunan ajaksi ja saavuinkin sieltä puti puhtaana n. tunnin kuluttua. Vein koiran takapihalle ja nautin yötä lupailevan ilman tuoksusta.

Istun koneella höyryävä tee kuppi edessäni. Kuuntelen viehättävää musiikkia, tekisi mieli itkeä. Moni biisi saa sen tunteen heräämään henkiin. Tai itse asiassa se herättää kaikki ne tunteet henkiin, joiden takia kannattaisi nyyhkyttää. Elämäni onkin ollut kovin vaihderikasta. Voitte vain arvailla.

Minun pitäisi olla jo sängyssäni lukemassa. Se olisi kannattavaa huomisen aamu heräämisien kannalta. Koko "Loman" ajan olen käynyt nukkumaan yö kolmen maissa ja herännyt puolen päivän aikoihin. Olisi vain kivempaa nukahtaa, jos vieressäni olisi jokin muukin kuin koira ja iän ikuinen pehmo pupuni.. Mitäpä tuosta enempää valittamaan,.

Kaikesta huolimatta oloni on mitä mainioin. Pieni melankolia saa mieleni vain sillä omituisella tavalla rennoksi ja vastaan ottavaiseksi.

Kirjoitin tämän mitään ajattelematta, mutta väliäkö sillä.