Jaajaa... Torstai. Eka päivä tällä viikolla, kun olen vain... ihan yksikseni huoneeseeni hautautuneena. Kuuntelen Pikku G:tä.. tai vaan sitä Romeo ja Julia -biisiä. Hyvin miellyttävää. Aina kun tekee mili kirjoittaa, tulee kuunneltua aivan järjetöntä musiikkia. Viimeksi poikabändejä kaiketi... Syynä tietysti voi olla vain hetkellinen mielenhäiriö tai jotakin vastaavaa.. tai sitten se, että kaipaan älyttömästi sitä valkoisella ratsullaan saapuvaa prinssiä. Hhah.

Justiinsa. Lupasin itselleni tuossa ennen koulujen alkua lisääväni tuntiaktiivisuuttani huimasti. Ja kuinkas onkaan päässyt käymään? Olen viitannut varmaan tällä viikolla viisi kertaa.. korkeintaan. En ole ujo. En vain höpöttele puolituttujen keskuudessa aivan sitä, mitä milloinkin tulee mieleen.. Onneksi. Saisivat migreenin jos puhuisin samalla tavalla, kun parhaiden kavereideni kanssa. Sinänsä ikävää, sillä kukaan näistä ihanista ihmisistä ei kidutu samassa oppilaitoksessa kanssani. Siksipä nämä kaverit, joiden kanssa suurimmaksi osaksi koulussa olen, luulevat minun olevan vakava ihminen.. ehkäpä hieman negatiivisessa suhteessa. Puhun aivan tarpeeksi, mutten kamalasti turhaa ja harvoin nauran niin paljon, että olisin tikahtua siihen. Koulussa olen oikeastaan hyvin hiljainen tapaus. Siltä kannalta. Väsyttää yleensä, päätä särkee yms. Ei kiva. Saavat väärän kuvan. Tuntuu siltä, etteivät pojatkaan "uskalla" ottaa kontaktia minuun... olen varakkaasta perheestä, minulla on mielipiteet, en näytä samalta mitä suurinosa muusta koulusta.. en ole saman kokoinenkaan. Olen liian omituinen tämän kaupungin teinipiireihin. Joskus se ärsyttää... muttei yleensä. En sopeudu tänne aivan täysillä. Aina hyvässäkin seurassa olo tuntuu hieman ulkopuoliselta. Kaikki muut tietävät jotain, minä en. En tiedä mistä sekin johtuu.. iästä? En usko. Siitä asti kun tänne Helsingistä muutin, tilanne on ollut samanlainen. Tyhmää.

Nyt austarialaista nyyhkis musiikkia.. Jessus. Olenko rakastunut? Olemattomaan kenties? Päässäni muovautuu kokoajan mielikuva unelmakundista. Aina kun muut höpöttävät omia ongelmiaan koulussa, aivoni jauhavat poikaa.. unelmien poikaa. Tunnen hirvittävästi upeita ihmisiä.. pojan piirteet, luonne, ulkonäkö.. kaikki muodostuu heistä ja oletuksia näistä ihmisistä. Poika on ikäänkuin palapeli. Rakennettu jo tunnetuista ihmisistä. En ole unohtanut negatiivisia puolia, sillä en harrasta moista yksipuolista ajattelua.. Nyt sitten mietinkin, etten ikinä löydä Sitä Oikeaa. Liian kovat tavoitteet..

Oikeastaan en usko tuohon edelliseen.. höpinään unelmapojasta. Tiedän, etten tosissani usko moiseen. Jos joku kaksilahkeinen on tulossa joskus elämääni, niin tulkoon. Ei minulla oli mitään sitä vastaan. Mutta ei tuota sekään ongelmaa, ettei semmoista koskaan ilmaantuisikaan. Jos ei tule, niin en pakota.. tai menetä yöuniani sen takia.

En kylläkään usko, että jaksaisin joskus täyspäiväisesti miestä kattoni alla. Hahh, siis ylipäätään ketään. En jaksa suurintaosaa kavereistanikaan päivää putkeen, niin miten sitten miestä, jonka olen tapanut vanhemmalla iällä? Olen äitini tavoin täysin tapoiohini kangistunut tyttö. Sille ei voi mitään. Alkaa suunnattomasti ärsyttää, jos pöydillä on muruja tai jos vessapaperirulla on väärin päin.. sängyn on oltava pedattuna JUURI sillä oikealla tavalla. Asiaahan luonnollisesti hankaloittaa se, että mahdollisesti myös pojalla on omat kuvionsa ja omituisuutensa.... pööhh, ikävää. Olisihan semmoinen ruippana tossun alla kyyhöttäjhä tietysti vahtoehto, mutta en kyllä kestäisi. En kaipaa palvelijaa, vaan rakkautta.. jonka tarkoituksena olisi tehdä arjesta mukavampaa ja saada naamalle se ihana hehku. Ja tuntea se, että on löytänyt ihmisen, jota oikeasti rakastaa.. jonka kanssa voisi joskus luoda yhtä ihanan kodin, joka minulla on olla. Tehdä lapsia yms. En usko pystyväni siihen..

Taino.. taisi tässäkin tulla taas pieni vale. En TODELLA sisimmässäni tunne näin. Tiedän, että ehkä se joku joskus löytyykin jostain. Tämä vain on taas näitä asioita, joita pitää miettiä... mukamas selventää itselleen. Mutta oikeasti asiat vain mutkistuvat, kun niitä tahkoo päässään tunnnista toiseen. Ei tosiaan pidä ajatella liikaa. Jaa.

Tapoihini ei kuulu korjailla jo kirjoitettua teksiä. Eli virheitä todella on, enkä takaa tekstin sujuvuutta. Mutta kaikesta viis, teen tätäkin järjetöntä hommaa vain siksi, että jokin omassa päässäni selkeytyisi hieman. Voisi purkaa kakkoja juttuja johonkin muualle, kun haudata niitä vain toiseen aivosolukkoon ja niin edelleen. Noidankehähän siitä muodostuu lopulta. Pointtini oli siis se, että teksti todella on mutkikasta aivan kuten ajattelunikin.. tyhmää myös, sillä kirjoitan kokoajan ja sitä mitä päähän sattuu pälkähtämään juuri sillä hetkellä. Tosin tämä tekstikin on hieman selvempää, kun pääni sisäinen elämä. Tässä hommassa kun täytyy hieman hidastaa... ajatuksia siis. Kun samalla täytyy kirjoittaa. Nojoo. Heihei!